Vuosikymmen Kamppailua osa 3

Kulunut vuosikymmen on ollut kamppailun osalta hieno. Matkalle mahtuu lukemattomia hienoja otteluita, tapahtumia ja muistoja. Kutsuin koolle joukon suomalaisia kamppailupersoonia ja pyysin heiltä lempimuistoa tai muistoja menneiltä vuosilta. Vastauksia tuli niin runsaasti, että jaan tämän artikkelin useampaan osaan. Osa jutuista on lyhyitä, osa pitkiä mutta kaikki ne ovat yhtä tärkeitä. Kiitos teille osallistujat ja kiitos teille kaikki lukijat.

Petteri Maunu: Kuluneeseen vuosikymmeneen mahtuu kosolti ikimuistoisia hetkiä kamppailu-urheilun parissa, yhtä yksittäistä hetkeä on vaikea kuitenkaan nimetä ylitse muiden. Omista promootioista on päällimmäisenä mielessä Fight Festivalit, joita oli kahdeksan kappaletta vuosikymmenen alkupuolella. Fight Festivaleja tuli organisoitua reilut 15 vuotta ja ne hioutuivat loppua kohden järjestelyiltään todella kovatasoisiksi ja saivat paljon kiitosta myös ulkomaalaisilta joukkueilta. Oma aika vaan on rajallinen ja olin pitkään polttanut kynttilää molemmista päistä, joten jätin homman telakalle 2013.

Vuosikymmenen aikana on toki tullut myös valmennettua ja kierrettyä kisoissa omien suojattien kanssa, kultamitaleitakin on kertynyt niin junioreissa kuin aikuisissakin. Oman seuran eli Espoon Kehähaiden menestys on ollut kaiken kaikkiaan hyvä, Abdul Hussein voitti EM- ja MM-kultaa vapaaottelussa ja Gia Winberg ylsi thainyrkkeilyssä hopealle World Gamesissa. Olin menneen vuosikymmenen aikana myös Suomen Vapaaotteluliiton puheenjohtajana 2012 – 2013 sekä Suomen Potkunyrkkeilyliiton puheenjohtajana 2016 alkaen. Olen ollut perustamassa molempia liittoja ja toiminut niiden puheenjohtajina aiemminkin, mutta on aina suuri kunnia palvella koko lajikentän yhteisen katto-organisaation johdossa. Isossa kuvassa yksi vuosikymmenen kirkkaimpia muistoja oli suomalaisen nyrkkeilyn kansainvälinen menestys; Mira Potkosen olympiamitalilla oli iso kansallinen merkitys, suuri kiitos hänelle, valmentaja Maarit Teuroselle sekä muille taustajoukoille.

Jani Mesikämmen : Olen ollut sikäli etuoikeutetussa asemassa, että olen saanut tienata elantoni kamppailu-urheilua seuraamalla ja matkaamalla maailmalla isoissa tapahtumissa. UFC-retkiltä riittäisi muisteloita melkein kirjaksi asti, mutta yksi ilta on ylitse muiden. Helmikuun viimeinen lauantai alkuvuodesta 2016, loppuunmyyty Lontoon O2-areena ja kaksi suomalaista esiintymässä. Teemu Packalénin ja Makwan Amirkhanin voitot samana iltana olivat unohtumaton ja tunteikas kokemus. Sitä tunnelmaa on vaikeaa sanallistaa jälkikäteen, eikä näitä hetkiä liiaksi ole kotimaisen vapaaottelun historiassa. Illan kruunasi vielä Michael Bispingin ja Anderson Silvan viisieräinen koitos, joka osoittautui yhdeksi vuosikymmenen ikimuistoisimmasta.

Sami Mehamedi: Ikimuistoisin tapahtuma tai iltama oli Silva vs Bisping ilta. Kaks Suomalaist UFC kortilla ja kummallekkin voitto, parempaa tuskin voi hakea tulosten osalta.

Lassi Minkkinen : Lempimuistoa tai hetkeä en osaa erotella niitä on niin monia, oikeastaan kaikki kamppailuun liittyvät muistot on hyviä, hymyn kuitenkin nostaa aina huulille kun juo viikonloppuisin aamukahvia Kalpan mukista jonka Kvarnströmin Jerry toi kerran häkkiin ennen ottelunsa alkua, tämän muistan varmaan aina vaikka kyseinen ottelu tapahtumineen on jo unohtunut täysin. Mieleen jääneistä suorituksista mainittakoon suomalaisten pääsy vapaaottelussa isoihin organisaatioihin Anton, Tomppa, Tina, Makwan ja Teemu Ufc:hen, Toni ja Aleksi Oneen, lukuisat suomalaiset kärkikahinoissa jatkuvasti M1 illoissa. Tietenkin myös suomalaisten menestys amatöörien arvokisoissa on jäänyt mieleen. Muista lajeista parhaitenmieleen jääneitä suorituksia on Evan maailmanmestaruus nyrkkeilyssä ja Petran maailmanmestaruus painissa. Toiveissa onkin että yllä mainittu listaus kasvaa 2020-luvun aikana. Erityisen hienoa on kun saa seurata jonkun ottelijan kehitystä ja uraa ensimmäistä amatööri vapaaotteluista kansainvälisiin ammattilaisotteluihin, uskonkin että tämä on suurin syy miksi tähän panostaa aikaansa ja on halua olla mukana toiminnassa vielä 2020- luvullekin.

Aleksi Mäntykivi jakoi meille tarinan sijastaa kuvan… joka tosin kertoo koko tarinan.

Hajos munarit kesken matsin ja tippu lahkeesta kanveesille, vedin sit matsin loppuun ilman. #BallsOfSteel

Veera Nykänen : Koko vuosikymmeneltä ja kamppailu-uralta nousee mieleen muutamia yhteisiä jaettuja reissuja . Oon onnekas, kun on kertyny niin paljon ystävyyksiä, vaparin lisäksi muidenkin lajien parista. Erityisesti naisten keskinäinen yhteistyö kamppailuskenessä tuntuu tosi hienolta. Ilman yhteen hiileen puhaltamista ei oltais lähdetty GB:n tyttöporukalla aikoinaan ekoihin vaparikisoihini (tarkemmin ottaen shooto-kisoihin) Jyväskylään. Hanna ja Venla olivat hartiavoimin järkänneet naisten omat kisat, Basement Beatdownin. Tunnelma oli ihan mielettömän hyvä ja hikinen ja kehäpojat vetivät tunteella. Siitä se oma kisaaminen sitten lähtikin.

Basement Beatdown tapahtui nimensä mukaan kellarissa, silloisella Jyväskylä Fight clubilla. Hanna ja Venla vetivät kuitenkin ison maailman tyyliin promootionsa, pimeä kellarisali oli valaistu tunnelmallisesti ja jokainen ottelija käveli cat walkia pitkin kehään lattialla istuvan yleisöporukan keskeltä.

Kiitti Hanna ja Venla kisojen järkkäämisestä ja muutenkin kaikesta duunista, millä ootte jeesanneet naisia kamppailuskenessä ja vieneet Suomi-jujutsua maailmalle.

Mikael Nyyssönen: Muistelen itte hetkeä jolle nyt voin vähän nauraa ja todeta että perse edellä kuuseen kiipeäminen aiheuttaa ainakin pistelyä persevaossa. Olin valmistautumassa urani kolmanteen ammattilaismatsiin ja vastassa tulisi oleen Rasul Khataev joka oli vetänyt vastustajiaan levyksi ihan hyvällä prosentilla. Aikasemmat matsi valmistautumiset ja varsinkin matsipäivät oli ollut turhan jännityksen täyteisiä. Siitä oli jäänyt fiilis että turha stressaaminen kuluttaa vain energia varastoja, eikä tee hyvää loppu tulemalle. Rasul matsiin ajattelin parhaani mukaan yrittää olla mahdollisemman rennolla meiningillä liikenteessä. Onnistuinkin asiassa omaksi ihmeeksikin vähän turhan hyvin. Olin jo häkissä asti ja Velkku esitteli meitä ja Rasul tuijotta tuimasti sekä keskittyneesti mua. Yleisöä oli ennätysmäärin paikalla 2500 henkee kun kortilla oli muistaakseni kolme vyömatsia Kuivasen, Vänttisen ja Niinimäen toimesta. Tässäkään kohtaa ei vieläkään jännittänyt ja varmaan tästä syystä juolahti mieleen tosi tärkee ajatus. Viimeksi Vantaan energia areenalla cagee kattellessa kahviossa oli hyvät pullat. Olisikohan pullaa tänäänkin tarjolla? Siirsin katseen kakkos kerroksen kahviota kohti ja levitin sieraimet isosti auki ja nuuhkasin. Ei osunut harmikseni tuoreen pullan tuoksu nenääni.

Muutamaa hetkeä myöhemmin matsi alkoikin ja seuraavat 5 minuuttia tarjoili unohtumattomia kokemuksia. Heti erän ensi sekunneilla osuin omalla takakoukulla joka taisikin olla ainut mainittava onnistuminen itteltä. Rasuli tarjoili lyöntejä, potkuja, heittoja, sweeppejä ja yhden varsin kovan polven naamaan. Mä ymmärrän aivan täysin ottelijoita joista tulee laiskoja suojaamaan kun tipahdus on lähellä. Siinä kohtaan lyönnit ja potkut kumahtaa samalla tavalla kuin isolla tyynyllä löis. Vähän ontosti kumahtaa ja kuvaruutu heiluu puolelta toiselle. Onneks itte tajusin näissä tuntemuksissa että tipahdus on seuraavan ländätyn kovan vedon päässä ja selvisin ekasta erästä. Polvi oli aukaissut mun nenän, tehnyt haavan sekä patin silmän alle. Kukaan kulmassa ei tiennyt, mitä tässä tilanteessa ei saa tehdä eli niistää. No, kulmaan päästyäni ekana niistän niin paljon kun keuhkoita lähti ja ihmettelin, miksi pystyn näkeen oman posken. Siinä sit oli aikaa se minuutti kerätä oma fyysinen että henkinen olemus ja ennen kaikkea keskittyminen. Ajattelin että edellinen 5min on ollu sen verran synkkää ja nöyryyttävää menoo, että näin tää ei vaan voi jatkua. Tokan erän alkuun focus olikin saatu raavittua kasaan ja olokin oli ihan jees virkee vaikka kuokkaan oli tullutkin huolella. Turpaan ottaminen syö kuntoo yllättävän paljon ja on raskasta hommaa vaikka olis vaan ottava osapuoli. Toka erä alkoi ja parin lyönti tilanteen jälkeen sain alasviennin, selän yhdellä hookilla sekä takakuristuksen kiinni hyvällä ketjutuksella. Taputusta ei tarvinnu kauvaa odottaa ja matsi että Rasul oli paketoitu kun erää oli kulunut minuutin verran. Tästä suihkun kautta kahville jonka kylkeen sain vielä uunilämpimän korvapuustin.

Voittoa pidän urani parhaimpana ja tämän skenaarion jälkeen tulin siihen tulokseen että asiat on tosi huonosti jos matsi ei jännitä yhtään. Pieni jännitys teroittaa aistit ja pitää keskittymisen terävänä. Olisikin ollut vähän liian helppoa oppia tämä jonkun sanoista. En tiedä miltä tätä tarinaa tuntuu lukea mut itselle se oli hyvin merkityksellinen ja siks halusin jakaa sen muiden kanssa.

One Silvera : Itselle tärkeitä tämän vuosikymmenen FinnMMA-muistoja on niin paljon, että valitseminen osoittautui vaikeaksi. Päädyin nyt siihen, mikä on mielestäni jäänyt yleisellä tasolla liian pienelle huomiolle: Suvi Salmimiehen kukkaan puhkeaminen ottelijana. Suvin urakehitys on hieno konkreettinen tosielämän sankaritarina, missä vastoinkäymiset on käännetty voitoksi kriitikoista välittämättä ja kova työ on nostanut hänet ylös tilanteista missä moni olisi luovuttanut. Nyt hän on kypsynyt ottelijana uudelle tasolle mistä hienona osoituksena tuorein näyttävä voitto Ranskan P4P kuningatar Maguy Berchelistä, mielestäni korkealuokkaisimmassa WMMA-ottelussa mitä Suomessa on koskaan käyty. Se positiivisuus ja palo millä Suvi on töitä tehnyt vuosien varrella on ollut hienoa seurattavaa mistä me kaikki voimme ottaa oppia. Toinen hieno aiheeseen liittyvä muisto on empaattisuden osoitus minkä Maguy teki Suville: Suvi oli hieman ennen heidän otteluaan joutunut tekemään surutyötä kun hänen hevonen kuoli. Maguy oli napannut somesta valokuvan Suvista hevosensa kanssa ja teettänyt siitä kaulakorun minkä toi Suville lahjaksi ottelemaan tullessaan.

Ilkka Outa : Minun tarinani sijoittuu vuoteen 2015, jolloin järjestimme Otto Kuikan kanssa Jakomäkeen painiharjoitukset. Kyseessä ei ollut mitkä tahansa harjoitukset, sillä tällä kertaa mukaan molskille oli tulossa myös Mikko Rupponen. Koska kyseessä oli niinkin merkityksellinen harjoitus, niin Otolla ja minulla oli luonnollisesti takana onnistunut peruskuntokausi ja piikkausjakso, jotta olemme varmasti parhaassa terässä kyseisenä päivänä, kun kerrankin saadaan itse Mestari paikalle. Mikolla oli käynnissä jäähdyttelyjakso, kun viimeinen paluu vapaaotteluun oli ohi ja alla lukuisia invaliditeetin määrää kasvattaneita leikkauksia, puhumattakaan noin vuoden painitauosta. Ansalanka oli viritetty. 


Saavuimme Oton kanssa Jakomäkeen jo hyvissä ajoin hieromaan sotasuunnitelmaa tulevan harjoituksen kulusta. Me nälkäiset haastajat psyykkasimme itseämme pukuhuoneessa, kun Rupponen viimein saapui paikalle. Jokaista yksityiskohtaa myöten valmisteltu ”gameplan” tietysti naamioitiin ”ollaanko vaikka vähän pystypainia” -lausahdukseen. ”Sopii”, vastasi Rupponen. Hah, ei tiedä Rupposen äidin poika mihin suostui, myhäilimme Oton kanssa.


No, harjoitus alkaa. Kukin osallistuja lämmittelee itsenäisesti matolla. Kuikka on katsonut aamulla Parikan ohjaaman Talvisota-elokuvan, jonka siivittämänä on henkisesti valmistautunut antamaan henkensä matolla, jos tilanne sitä vaatii. Me haastajat mittailemme Rupposta kuin hyeenat haavoittunutta saalista. Nyökkäämme Oton kanssa toisillemme viestien sanattomasti, että latu on auki. Otto heittää kaverilliseen sävyyn Mikolle ”painitaanko kevyesti?”. Mikko ehkä osasikin vähän aavistaa, että jopa Troijan hevonen kalpenee tämän huijauksen vierellä. Otto ei paini kevyesti. Ikinä.


Salin seinällä oleva kello piippaa erän alun merkiksi. Viisi minuuttia aikaa todistaa, että kisällistä on tullut mestari. Kuikka raastaa ja repii Rupposta. Tässä vaiheessa Rupponenkin viimeistään huomaa, ettei kyse ole myyntipuheessa mainitusta ”kevyestä painista”. Otto yrittää bravuuriliikkeitään kerta toisensa jälkeen, eihän sairaspediltä matolle raahattu Rupponen voi niitä estää… mutta niin se vain estää. Yritys toisensa jälkeen päättyy Mikon vahvaan kravatti-otteeseen, josta Rupponen nöyryyttävästi taittaa Oton palomiehen pyörällä mattoon. ”No, ei se toista saa”, ajattelee Kuikka. Toinen palomiehen pyörä…  ja kolmas palomiehen pyörä. Viimein kello piippaa erän lopun merkiksi. Otossa ei näy fyysisiä vammoja, mutta henkisellä puolella olisi tarvetta defibrillaattorille. Vilkaisen Kuikkaa ja huomaan hänen lasittuneen katseen ja koko olemassaoloaan kyseenalaistavan yleisilmeen. Ei hyvältä näytä, ajattelin.


”Shakissakin sotilaat menevät ensin, kyllä tämä hoituu”, psyykkaan itseäni. Nyt painivuoroon meikäläinen, eli ns. heavy artillery. Oton raastava painityyli varmaan otti veronsa Mikosta, samalla kun itse espoolaiseen tyyliin painin salin pienemmän kaverin kanssa näennäispainia säästellen itseäni Mestaria vastaan. Silmät kovana tarkkailin Oton ja Mikon painia yrittäen löytää heikkouksia Rupposen panssarista. ”Kling” sanoo painikello, nyt mennään. ”Käytännössä ilman oikean jalan takaristisidettä painiva Rupponen ei mitenkään voi pysäyttää minun räjähtävää kahden jalan kaatoa… eihän?” kysyn itseltäni. Nyt kaikki tai ei mitään! Nyppäisy niskasta ja höyryjunanlailla jalkoihin – ei mitään vaikutusta. Törmään Rupposen lantioon ja höyryjuna muuttuukin resiinaksi. Alistettu olo. Toinen yritys – vielä surkeampi lopputulos. Paukut meni siinä. Yritän vilkaista rikostoveriani neuvojen perässä, mutta Otto on jo paennut lohdutonta tilannetta pukuhuoneeseen. Ymmärrän täysin, veikattiin väärää hevosta. Erää jäljellä noin puolet, kun Mestari aloittaa löylytyksen. Päästä mattoon, jaloista mattoon, selästä mattoon. Häpeä ei ole riittävä sana kuvaamaan sitä tunnetilaa erän jälkeen. Halusin kadota. 
Lopuksi näennäiset tekniikkaharjoitteet, kun ei kehdannut kotiinkaan lähteä. 45 minuutin jälkeen Rupponen pyöräyttää kädet ympäri ja ilmoittaa lähtevänsä kotiin. ”Hyvät painit!”, hän huikkaa ovelta. ”Oli joo, ihan vitun hyvät painit…”, mutisen Otolle.

Janne-Pekka Pietiläinen: Parhaaksi muistokseni 2010-luvulta nousee ADCC EM-kilpailut Puolassa keväällä 2013. Vuoden 2012 EM-kilpailuissa Sloveniassa olin kolmen mestaruuden jälkeen jäänyt pronssille, mikä tuntui aika kitkerältä palalta. 2013 EM-kilpailuihin tulin ihan älyttömän motivoituneena ja näyttämisen haluisena, samalla kuitenkin vähän peläten, josko edelliset kisat olivat kohdallani jo ”lopun alkua”. Lopputuloksena kisat olivat parhaat mitä olen koskaan otellut, päivän päätteeksi paluu kultakantaan tapahtui pisimmän otteluni kestäessä 1,5 minuuttia. Jälkikäteen arvioituna luulen että 2013 olin urheilijana parhaimmillani, ja nuo EM-kilpailut olivat paras yksittäinen muistoni.

Joona Pylkäs : Muutin vuosikymmenen alussa Helsinkiin ja jatkoin painihommia GB:llä. Salilla tuli tutustuttua vääntämisen lomassa jengiin mukaan lukien Anton Kuivaseen, valmentaja Sammy Hämäläiseen ja manageri Olli Hartikaiseen. Tällä porukalla oli tavoitteena saada Anton kansainvälisille areenoille ja ensisijainen vaihtoehto oli tietenkin UFC. 2011 Anton teki kovaa tulosta ja napsi kolme päänahkaa Fight Festival ja Cage tapahtumista. Voittoputki oli jo 9 ottelun mittainen. Nyt oli aika iskeä tosissaan UFC:n ja heidän matchmakerien Joe Silvan ja Sean Shelbyn kimppuun.

Teimme MMAVikingin Ryanin ja Antonin tiimin kanssa laadukkaan esittelyn ottelijasta. Tällä paketilla manageri lähestyi UFC:ta, mutta välitöntä tulosta ei tullut. Samaan aikaan loppuvuodesta 2011 UFC signasi monen tasoisia ruotsalaisia ottelijoita ensimmäiseen UFC-tapahtumaan Tukholmasa. Yhtään suomalaista ei joukkoon mahtunut ja tämä ärsytti meitä todella paljon.

Kiukkupäissään lähetin herra Silvalle napakan mailin, jossa kyselin, että miksi suomalaiset ei perkele kelpaa, vaikka näytöt on kovat. Lisäsin Antonin esitteen liitteeksi taas. En muista tarkalleen kauanko meni, mutta muistaakseni seuraavana päivänä Olli soitti, että UFC signaa Antonin. Ehkä ajoitus oli vain täydellinen tai kyseessä oli sattumaa, mutta lopputulos oli joka tapauksessa se mitä oltiin kauan haettu

Salilla pieni piiri tiesi UFC-sopparista muutaman viikon ennen tammikuun 16. päivää, jolloin Antonin eka UFC-matsi Salasia vastaan ja sitä kautta signaus julkistettiin. Kaikilla oli fiilikset katossa, kun saatiin oman salin kaveri ja suomalainen UFChen. Tämä on jäänyt mieleen positiivisena kokemuksena, johon liittyy suomalaisen vapaaottelun kulta-ajan yhdessä tekemisen meininkiä.

Tero Pyylampi : Kulunut vuosikymmen on täynnä hienoja ja hauskoja kamppailumuistoja. Iso osa niistä liittyy erilaisiin kisareissujen kommelluksiin, joista muutaman kehtaa jakaa kaikelle kansallekin. Kamppailuhommissa tapahtuu isoja ja dramaattisiakin juttuja, mutta ne ovat ne pienet jutut, joita monesti eniten muistellaan.
Ensinnä tulee mieleen meikäläisen ensimmäinen ADCC EM-kisareissu Slovenian Ljubljanaan. Reissu oli monella tapaa ikimuistoinen, ei toki vähiten siksi, että voitin ensimmäisen Euroopan mestaruuteni tuolloin.
Kisojen jälkeen euforisessa olossa seikkailtiin sitten kaupungilla ja moni voisi äkkiä kuvitella, että Suomi-pojat nauttisivat tässä tilanteessa lähinnä alkoholia. Mutta meidän Tampereen kisaseurueestamme J-P Pietiläinen osoitti matkajohtajuuden elkeitä ja vei meitä koko illan jätskikojulta toiselle. Valehtelematta 11 tai 12 palloa siinä sitten syötiin jätskiä illan aikana, analysoitiin ja fiilisteltiin makuja.
Kyllähän se hieman koomista oli, kun enemmän tai vähemmän karskit painiukot vetelee jätskiä tuossa määrin innoissaan. Kirsikkana kakun päällä yksi paikallisista jätskikojun myyjistä, jolta ostettiin aikaisemmin pallot, näki meidät myöhemmin illalla kaupungilla – taas jätskillä – ja tuli ääneen siihen ihmettelemään, että kuinka paljon te oikein voitte sitä jätskiä syödä? Tässä oli jotain niin maagista, että aina hymyilyttää.

Toinen hauska muisto liittyy sitten edellä mainittuja kisoja seuranneisiin ADCC lukkopainin MM-kisoihin, jotka järkättiin Pekingissä. Tämäkin reissu oli monin tavoin ikimuistoinen – allekirjoittaneen ekat MM-kisat, ympärillä kovimmat maailman starat, eksoottinen lokaatio ja kaikin puolin jännittynyt sekä vähän epätodellinen olo.
J-P Pietiläinen ja ruoka liittyy tämänkin reissun yhteen pikkuhauskaan muistoon: Kisojen jälkeen mentiin syömään porukalla erääseen jättimäiseen buffet-ravintolaan, jossa oli muistaakseni 150 erilaista ruokaa tarjolla, jaoteltuna maittain. Kokit siellä paistoivat pihviä muun muassa pyynnöstä ja valtavasti oli kaikkea eksoottista mitä kokeilla. Mitä tekee J-P tällaisessa paikassa? Syö tietenkin pelkkää pastaa. Mies tietää, mistä tykkää. 😀 Tämä on kyllä sellainen pikku yksityiskohta tässä suuren maailman matkassa, joka aina saa meikäläisen suun virneeseen.Tähän ravintolareissuun liittyy toinenkin hauska tapahtuma: Meidän ravintolaseurueessamme oli mukana eräs amerikkalainen kilpailija. Tämä kyseinen kisaaja oli kilpailumatkalla äitinsä kanssa, joka toki mukana myös ravintolassa.
Tämä äitihenkilö ryhtyi sitten illan edetessä varsin suoraan flirttailemaan erään nimeltä mainitsemattoman suomalaisen tuomarin kanssa. Myös joitain noloja lapsuusjuttuja kuultiin tästä kyseisestä kilpailijasta.


Tästä jäi hyvin mieleen se, että siinä on riskinsä, jos MM-tason urheilija ottaa äitinsä mukaan huoltajaksi kisoihin toiselle puolelle maailmaa. Kaikkia noloja juttuja voi tapahtua. Olihan tätä kaikkea hauska seurata sivusta.………Kolmas muistelutuokion arvoinen reissu oli Saksassa järjestetyt ADCC EM-kisat. Näitä kisoja edelsi urani vaikein painonveto. Paino ei vaan jostain syystä tippunut aikataulussa, joten viimeiselle illalle jäi roimasti pudotettavaa jo kuivasta ja laihasta kropasta. Makasin lämpöpussissa ja olo oli nääntynyt, janoinen ja kaikin puolin kauhea.
Surkealla äänellä siinä maatessani sitten anoin matkakumppaneiltani Perttu T:lta ja Ilmari L:ltä, että syöttäisivät minulle vähän juustoa, koska ”nyt on pakko saada jotain energiaa, muuten lähtee taju”. Siitähän riemu repesi ja naurusta sekä veljellisestä vidduilusta ei loppua tullut, kun ukot siinä härnäsivät ja dippasivat pikku juustoviipaleita meikäläisen suuhun siinä kärsiessäni.
Noh, tämä henkinen ja fyysinen huolto selvästi kuitenkin toimi, koska kultaa kisoista lopulta tuli vaikeiden matsien jälkeen. Olen kuullutkin ko. huoltajilta tätä monesti, että ne olivat nämä meidän juustoviipaleet se salaisuus, miksi kultaa tuli.

Juustoviipaleista tuli tämän reissun paras pikku muisto.……..Näitä kisoja seurasi sitten ADCC MM-kisat Espoossa. Kisoja edeltävänä päivänä seikkailin läheisessä kauppakeskuksessa ja törmäsin sattumalta Lucas Lepriin – jota vastaan muuten ottelin Pekingin MM-kisoissa. Lucas sitten kohteliaana miehenä tarjosi kahvit eräässä kahvilassa. Siinä sitten juteltiin ummet lammet, muisteltiin vanhaa matsiamme, Lucas kertoi elämästään Jenkeissä, lapsentekosuunnitelmistaan ja kaikesta siltä väliltä. Välillä naureskeli ja sanoi että ”katso tätä hauskaa videota, jonka kaveri lähetti USA:sta”
Tässä pikku jutussa parasta oli se kokonaisuus: Lajin supertähden kanssa kahvilla espoolaisessa kauppakeskuksessa ja mies niin supertavallinen ihminen kuin olla voi. Ei minkäänlaista egoa havaittavissa, vaan täysin arkista ja normaalia läpän heittoa.
Kaiken kaikkiaan hieno vuosikymmen takana itsellä kamppailun parissa. Lajin parista on tullut niin monta hienoa muistoa, tullut tavattua valtavasti hienoja ihmisiä ja päässyt kokemaan lukemattomia unohtumattomia asioita ympäri maailman. Vaikea kuvitella, minkälaista elämäni olisi ilman kamppailulajeja. Suurin osa kuluneen vuosikymmenen muistoista liittyvät tavalla tai toisella kamppailulajeihin, niin iso osa elämääni ne ovat olleet kuluneet kymmenen vuotta. Toivottavasti seuraavakin vuosikymmen on yhtä antoisa, vaikka varmasti vauhti ja vaaralliset tilanteet alkavat vähentyä iän karttuessa.

Sampo Pänttäjä : Eli paljonhan noita ikimuistoisia hetkiä on viime vuosiin mahtunut, mutta jos kaksi pitää valita niin ensimmäinen on Niinimäen ensimmäinen UFC-matsi Las Vegasissa, jossa Tomppa paini maailman top-15 äijän ja lukkopainin maailmanmestarin Rani Yahyan suohon. Se oli ensimmäinen UFC-kokemus itsellekin. Toinen mitä on tullut tuopin ääressä välillä muisteltua on Valamaan voitto Tukholmassa Zebaztian Kadestamista. Kadestam on erittäin kova pystyottelija, jolla oli paljon kovia tyrmäysvoittoja. Game plan oli siis aika selvä ja se onnistui kutakuinkin täydellisesti. Yleisö oli vihamielisin, mitä missään on tullut vastaa, josta kertonee sekin, että Juhoa kannattaneiden suomalaisten päälle oli syljetty katsomossa. Möly oli myös melko kova yleisössä, mutta koko halli hiljeni täysin, kun Juho sai ruuvattua takakuristuksen kiinni toisessa erässä. Vähän sen matsin jälkeen Kadestam voittikin ONE FC.n maailmanmestaruuden. Molempia voittoja yhdistää se, että niihin lähdettiin kertoimien valossa underdogina, mutta ottelusuunnitelma toimi täydellisesti ja voitot tulivat todella kovista ottelijoista.

Jani Rajalin: Nyrkkeilyllisesti paljon isoja tapahtumia ja upeita otteluita on nähty tällä vuosikymmenellä. Esimerkiksi Wladimir Klitschkon valta-aseman loppuminen isoimmassa painoluokassa. Samalla raskassarja on jännittävimmässä tilanteessa vuosikausiin.

Itselleni hyvän fiiliksen tuo Lontoon kesäolympialaiset ja se, miten olympiatyylin nyrkkeilijät tulivat ryminällä ammattinyrkkeilyn puolelle. Iso merkitys on tietysti Brittien nyrkkeilykulttuurilla ja perinteillä. Tietysti huippu promoottori Eddie Hearn on tehtnyt taktiikkataululla upeita liikkeitä ja kiitokseksi tästä Britannia on taas nyrkkeilyn ykkösvaltio yhdessä USA:n kanssa. Gardif Stadiumin illat, satatuhatta katsojaa, seremoniamestari Michael Buffer johtaa kuorolaulua, kaiuttimista soi Neil Diamondin ikivihreä Sweet Carolinen ja titteliottelu on alkamassa. Nämä ovat ainahetkiä, kun vatsassa menee lauma perhosia ja iho on kananlihalla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.