Vuosikymmen Kamppailu osa 4

Kulunut vuosikymmen on ollut kamppailun osalta hieno. Matkalle mahtuu lukemattomia hienoja otteluita, tapahtumia ja muistoja. Kutsuin koolle joukon suomalaisia kamppailupersoonia ja pyysin heiltä lempimuistoa tai muistoja menneiltä vuosilta. Vastauksia tuli niin runsaasti, että jaan tämän artikkelin useampaan osaan. Osa jutuista on lyhyitä, osa pitkiä mutta kaikki ne ovat yhtä tärkeitä. Kiitos teille osallistujat ja kiitos teille kaikki lukijat.

Marko Patteri: Sain kutsun otella Dare nimisen organisaation 16 miehen turnauksessa Lokakuussa 2012 ja paikkana Bangkok. Vaparihan oli vielä tuohon aikaan banni listalla Thaimaassa, joten tapahtuma järkättiin underground meiningillä. Missään vaiheessa ennen kisoja emme saaneet tietää missä matsit oteltiin. Kisapäivän aamuna saimme viestin olla hotellin edessä tiettyyn aikaan, josta sitten useammalla pikkubussilla lähdettiin määränpäähän. Matka kesti n.tunnin. Matkan edetessä tiet kapenivat ja kylät pienenivät. Köyhyys oli käsin kosketeltavissa ja myös haju. Perillä pysähdyimme väriltään pinkin kivitalon eteen. Talo oli 2 kerroksinen ja ränsistyneen oloinen. Tässä vaiheessa alko pelko hiipiä puseroon. Orjaksiko meidät myydään, tai sitten taistellaan ”last man standing” ja voittaja saa elää?

Aika hiljasta poikaa oli muissakin busseissa. Eleetöntä ja vakvaa ihmishahmoa. Meidät komennettiin ulos. Kylän väki alkoi kokoontua ympärillemme. Voi sitä ihmetyksen määrää kun meitä tuijotettiin. Käskystä siirryimme pinkin talon uumeniin. Talo oli täynnä tyhjyyttä. Ei siis yhtään mitään. Pelko kasvoi entisestään. Kilpailijaparit eroteltiin huoltajineen eri kerroksiin. Kapusin tokaan kerrokseen. Huone oli tilava. Lattialla oli patjoja missä saattoi levätä. Pöydillä oli erilaisia juomia ja hedelmiä. Promoottori Salorannan Jussi kävi rahoittelemaan ja kertoi että häkkiä aletaan kasaamaan heti ja kahden tunnin päästä kaikki olisi valmista. Ja näin myös tapahtui. Häkki, valot, äänentoisto, baaritiskit ja kutsuvieraat, kaikki oli valmiina. Ottelut käytiin painoluokittain pinemmästä isompaan, joten raskasarjalaisena ottelin viimeisenä. Tämä kaikki salaperäisyys ja jännitys sai ilmeisesti nostamaan oman adrenaliinin tappiin. Lämpöjä hakiessa ajattelin, että tänne asti en tullut häviämään, vaan kaikki laitetaan peliin. Ottelu kesti 2.40min. ensimmäistä erää ja tuomarin keskeytyksellä TKO. Vastustajalta murtui 2 kylkiluuta.

Tuukka Repo: Mun paras muisto vapaaottelusta on vuodelta 2015 ku voitin SM kisat. Ekassa matsissa oli vihuna Edward Walls jonka kanssa lyötiin kovaa ja vuorotellen toinen kävi lattian pinnassa. Semifinaali oli sitten Toni Lampista vastaan joka jabillansa mursi mun silmänpohjasta jonkun luun. Siinä sitten taas sen päivän ensimmäisen ja kisojen toisen täyden ajan matsin jälkeen mietin ennen finaalia Subwayssa silmä turvonneena ja toinen puoli naamasta tunnottomana (siinä murtumassa tulee aina mukana pieni hermovaurio joka kesti 4-5kk) mietin että vittu ei täs oo mitään järkeä ja viittiikö sitä finaaliakaan enää ottaa, vahinkoa oli jo tullu ja purjeet aika tyhjänä. Pädejäkään en ollut pystyny lyömään kisoissa tai viikkoihin ennen kisoja kun rystysissä oli nivelpussien tulehdusta jne pidemmän aikaa. No sitten päätin kuitenkin mennä siihen finaaliin ja tän hetkisen uran paras fiilis on ollut sen matsin jälkeen kun kävelin kehästä pois ja faija oli portilla venaamassa ja onnittelemassa. Sillon tuntui ekaa kertaa että oikeesti voitti jotain. Hyvä fiilis ei varmaan tullut siitä että voitin kisat, vaan kliseisesti voitin itseni ja mentiin tekemään mitä piti.

Markus Rytöhonka : Minulla ei välttämättä mitään yksittäistä stooria ole, mutta itselle on ollut siisti kasvaa tuosta Cagen kasaamisesta, siihen että pääsin itse päänäyttelijäksi. Sillon 18-vuotiaana olin useampana otteena mukana talkooporukassa aina kasaamassa häkkiä ja laittamassa paikkoja kuntoon. Muistan että silloin mietin kuinka siistiä olisi kun itse pääsisi matsaamaan tonne häkkiin. Silloin oli vielä jäähalleilla ja riksussa Cage Challengeria ja vantaalla. Itselle siisteintä tässä hetkessä on se että illat on tuossa kulttuuritalolla, kotikaupungissa ja jengi ottaa vastaan, frendit toki kannustamassa mutta myös sellaiset keitä en henkilökohtaisesti tunne, niin tulee tsiigamaan niin kyllähän se koskettaa ja tulee hyvä fiilis.

Jani Salmi : Kyllä mun lempimuisto tältä vuosikymmeneltä on varmaankin Anton Kuivasen voitto ensimmäisenä Suomalaisena Ufc:ssa. Meikä oli sillon aika es jonne vielä näissä ympyröissä. Sillon kun Anton valmistu siihen matsii nii sen perus reenikaverit ei päässy sparrailee Antonin kanssa. Vedettiin Antonin kaa kimpassa sen viimeistelysparrit. Muistan kun sillon kyllä jännitti sparraa hänen kanssa ja luulin et tuun kuolemaan. No sparrit meni musta ihan hyvin ja tuloksena ensimmäinen voitto Suomalaiselle Ufc:ssa. Katoin matsin tietty suorana ja kyllä tuntu helvetin hyvältä se voitto.

Suvi Salmimies: Vuosikymmenen MMA-hetki 4 vuotta sitten käyty Las Vegasin reissu, jossa osallistuin TUF tryoutseihin. Silloin tuntui, että maailma on avoin vaikka olin yksin reissussa. Itse tryoutsit menivät todella hyvin ja paikka sarjassa olisi irronnut mikäli sarja 61.2 olisi alkanut tai olisin pystynyt tiputtamaan 52 kiloisiin. Silloin olin lähempänä haavettani kuin koskaan eli UFC:ta. Kiva fiilis oli silloin. Haikean kaukaiselta tuntuu jotenkin se, kun maileja on nyt näinkin paljon takana.

Antti Sariola : Vuosikymmenen lempimuistoni sijoittuu keväälle 2015 potkunyrkkeilyn SM-kisoihin, joissa olin viimeistä kertaa mukana itse urheilijana. Kisojen ensimmäisenä päivänä Lauri Suomela oli voittanut suvereenilla esityksellä nyttemmin liiketoimillaan laajaa mainetta hankkineen Jan Salmisen.

Finaalissa vastaan tuli kokenut ja todella kovalyöntinen Joni Kurkimäki. Laurin taitoihin luotettiin kyllä, mutta vasta 19-vuotiaana tämän oli vaikea vastata Jonin fysiikkaan. Seurasin matsia lämmitellen samalla omaan otteluuni. Ottelu alkoi Laurin kannalta huonosti ja Joni sai useita kovia osumia sisään. Ensimmäinen erä meni Jonille, mutta matsi vaikutti jo kääntyvän sen lopulla. Toinen erä alkoi tarkasti, eikä ehtinyt vanheta kuin viitisentoista sekuntia, kun Laurin hyppytakapotku iski täysosumana Jonin maksaan ja tämä sortui kanveesiin täysin kyvyttömänä jatkamaan ottelua. Kisalääkäri passitti Jonin sairaalaan jatkotutkimuksiin, mutta onneksi vakavampia vammoja ei sentään syntynyt.

Tuuletin matsin ratkettua kuin maailmanmestaruutta. Sitten tuli mieleen, että kohta pitäisi itsekin hypätä kehään, vaikka ei olisi kiinnostanut yhtään. En koskaan ollut ottelijana erityisen taitava, mutta korvasin sitä puutetta kovalla taistelunhalulla. Nyt se oli kaikki poissa. Mitään hätää ei tuntunut olevan, vaikka kävin pystyluvullakin ja odottelin vain että matsi nyt loppuisi, kun ei huvittanut yhtään otella. Luonnollisesti hävisin ottelun, mutta se ei harmittanut yhtään ja olin vain onnellinen Laurin ja koko muun Kickboxing Teamin joukkueen hyvästä menestyksestä.

Silloin tiesin, että on aika lopettaa oma kilpaura. Potkunyrkkeily ei ole laji, jossa olisi terveellistä kilpailla puolivaloilla.

Teemu Siikarla : Kun pyyntö kävi tätä alkaa hahmottelemaan, niin piti oikeasti istahtaa miettimään, mikä on viimeisen 8+ vuoden ajalta se tapahtuma, mikä on jäänyt lämpimämmin mieleen. Kysymyshän ei sinällään pitäisi olla vaikea, mutta kun se on, koska hienoja tapahtumia on kerennyt todistamaan kameran sulkimen läpi niin monia, että se top-1 on melkoisen tekemisen takana, eli taidanpa valita edes vähän helpomman tien ja kerron kolmesta mieleenpainuvimmasta tapauksesta.

Ensimmäinen oli urani ihan alkutaipaleella, vuonna 2012, kun pääsin Eva Wahlstömin managerin, Jukka Virtasen kautta kuvaamaan Evan EM-ottelua ja sitä kautta myös ikuistamaan ko. mestaruuden saavuttamisen.

Toinen tapahtuma on pakostikin se, kun pääsin kuvaamaan UFC Fight Night Berlin’iä vuonna 2014, olkootkin että Tom Niinimäki vs. Nicklas Bäckström ei mennyt ihan suomalaisin värein maaliin, mutta kokemuksena silti todella huikea.

Ja se kolmas? Niin, se kolmas… Nyt pitää kyllä melkein heittää kolikkoa, koska kuten jo aiemmin sanottu, Suomessa on järjestetty todella upeita iltamia ja tämän päälle, kun vielä pinoaa monen ottelijan suoritukset, niin alkaa valinta käymään melkolailla vaikeaksi.
FNF-iltamat ovat aina olleet lähellä sydäntä, samoin Caget siitä lähtien, kun #19 ensimmäisen kerran kuvasin ja tämän päälle sitten GCE etc… Hienoja tapahtumia kaikki. Mutta kyllä mä sanoisin, että joka syksyinen Etelä-Karjalan reissu Imatralle on kyllä aina se vuoden kohokohta, eli valitsemme 3. siis Carelia Fight’n, numerolla ei ole väliä, koska jokainen iltama on ollut huikea ja tunnelma on ihan omaa luokkaansa.

Erityismainintana pitää kyllä vielä todeta, että Royce Gracien tapaaminen Marraskuussa 2012 oli nöyräksi vetävä hetki. Ei sitä melkein kaksi vuosikymmentä aikaisemmin, kun UFC1 VHS:n osti silloin Hämeentiellä toimineesta Filmifriikistä, osannut edes haaveilla, että joskus herran tapaisi ihan livenä. Saati, että pääsisi kuvat herrasta ottamaan ja fist bumbit heittämään. Yhdellä sanalla kuvattuna; Huikeaa!

Tämä on kyllä ollut hieno matka tähän asti, ja eiköhän tässä vielä jotain keretä näkemään.

Mika ”Moukari” Sinkkonen: Ensin lento keskiviikkona Moskovaan, siellä yksi yö (parin brittitutun kanssa vähän vodkaa) ja aamulla lento Groznyyn Tsetseniaan ja sieltä loputtomalta tuntuva automatka Ingushetiaan. Seuranani oli vain kuski ja apukuski, molemmilla aseet vyöllä, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan englantia. Aina kun pysähdyttiin niin nää herrat tarjos mulle kahvia, teetä, piirakkaa jäätelöä tai mitä vaan tarjolla oli, ja mä en saanut maksaa edes omia ostoksiani. Myöhemmin olen kuullut ja todennut että se kuuluu Kaukasialaiseen vieraanvaraisuuteen, kuten se että jos joku hyökkää vieraan kimppuun niin isäntä puolustaa viersta vaikka hengellään.

Vihdoin saavuttiin lukuisten tarkastuspisteiden kautta mahtavalla paikalla sijaitsevaan vuoristohotelliin. Alueelle päästäkseen meillä piti olla Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n lupa jonka M-1 oli minullekkin hankkinut. Hotellin alueelta ei kauas saanut poistua mutta käytiin vähän muutaman tutun kanssa kävelyllä ihailemassa uskomattomia maisemia. Ruuan jälkeen meinattiin tilata brittien kanssa oluet mutta siihen eräs M-1:n edustaja sanoi ivallisesti hymyillen: ”I don`t think so”, silloin vasta hiffasin että nää paikalliset on kaikki muslimeit. En ollu oikein kerenny etukäteen tututumaan tähän kansaan.

Perjantain punnitus vuoren huipulla oli hieno kokemus ja muuten perjantaipäivä meni lötköillessä auringossa ja sotilaiden touhuja seuraillessa. Mietin että kukahan nää ukot on aseistanut kun ei paljon AK-47:ja näkynyt vaan kaikilla oli uuden näköiset sotimisvälineet.

Lauantaina taas pari-kolme tuntia autossa istumista ylös-alas vuorenrinteitä, välillä pysähdyttiin kun autot keitti tai jarruja piti viilentää, ja koko ajan ihan helvetin kuuma. Kun saa vuttiin ottelupaikalle niin ensireaktio oli ”WOW”, keskelle vuoristoa vanhojen raunioiden ja tornien viereen oli pystytetty kehä. Meidän ja ottelijoiden backstgeksi oli pystytetty isoja telttoja. Ihmisillä oli leirinuotioita pitkin vuorenrinnettä ja kun matsit olivat alkamassa niin ihmisiä alkoi valumaan vuortenhuippujen takaa kuin tyhjästä, suurin osa kävellen, osa ratsailla ja osa autoilla sitä ainoaa tietä pitkin joka oli ihan tukossa.
Meille jaettiin Ingushian lipun väriset nauhat jotka pyydettiin kiinnittämään vaatteisiin, sen jälkeen kaiuttimista alkoi pauhata isänmaallisia lauluja ja paikalle tuli Ingushetian presidentti. Osa ihmisitä intoutui tanssimaan kaukaasialaiseen tyyliin ja meno oli kuin David Attenboroughin dokumentissa.

Sitten vähän puheita ja präniköiden ym. jakoa ja matsit käyntiin. Kehän päällä ei oolut mitään suojaa ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, jokaisen matsin aikana meni melkein litra vettä ja otsa punotti aika mukavasti. Yleisö oli hienosti mukana (n. 20000 ihmistä) mutta jos paikallinen ottelija hävisi niin seurasi hetken hiljaisuus, soturikansaa siis.
Pääottelussa otteli Aleksander Emelianenko vs. Ibragim Magomedov. Itselleni lisäsi vähän ylimääräistä jännitystä se että kun edellisen kerran tuomitsin Emelianenkon ottelun niin hänet tyrmättiin, silloin olin kehässä, nyt arvostelijana. Tällä kertaa nuorempi Emelianenko voitti lääkärin keskeytyksellä.

Matsien jälkeen taas vaaroja uhmaten hotellille ja presidentin illalliselle. Ruuan aikana taas puheita. Mitaleita, miekkoja, tauluja ja taideteoksia jaettiin niitä ansaitseville, itse keskityin syömiseen ja taputtamiseen silloin kun muutkin taputtivat.
Reissu oli kaikenkaikkiaan yksi hienoimmista tuomarireissuista missä olen ollut, kulttuurishokki positiivisella tavalla.

Glenn Sparv: Tämä muisto on jäänyt päähäni urani alusta. 9.10.2019 Botnia Punishment.

Minun oli tarkoitus tehdä Pro debyyttini, mutta vastustajani sairastui ottelupäivänä, mikä veti mielen mustaksi. Olin kuitenkin paikalla kulmaamassa treenikaveriani ja valmentaajani Risto Koivisota. Meillä oli sama pukkari kuin Tuomo Turkialla ja hänen kulmamiehellä Jukka Paanasella, ja noin 5 minuuttia ennenkuin hänen ottelunsa alkaa hän sanoaa jotain tähän tyyliin ”Ei väliä kuinka monta kertaa teen tämän, minulle tulee aina sama fiilis.. Mitä vittua teen täällä?”. Vielä tänä päivänäkin, 10 vuotta ja reilut 30 ottelua myöhemmin, joka kerta kun olen kävelemässä taisteluun niin kuulen nuo sanat ”Mitä vittua teen täällä?”

Jarkko Stenius : Se kun mun muistelmateos Nyrkkisankari nousi Suomalaisen kirjakaupa Top 10. Tuntui hienolta menestyä jossain tuollaisessa joka oli mulle uutta. Ja toki sekin on jäänyt mieleen hienona hetkenä kun kustantaja ilmoitti, että haluavat julkaista mun ensimmäisen romaanin. Se tarkoitti että olin onnistunut mun muutoksessa.

Maiju Suotama: Kamppailu-urheilun suurkuluttajana päättyvän vuosikymmenen ajalta mieleen tulvii lukuisia käänteentekeviä urheiluhetkiä. Onkin erityisen haastava tehtävä karsia vaihtoehtoja ja arvottaa toisia hetkiä muiden ohitse. Pienen tutkistelun jälkeen voisin nostaa maininnan arvoisiksi kaksi unohtumatonta muistoa, ensimmäisen koettuna katsojan näkökulmasta ja toisen aktiivisemman osallistujan roolista ottelijana.

Syksy oli ollut hektistä aikaa isoine muutoksineen, mutta jollakin ilveellä onnistui järjestää toteutuvaksi aikoja sitten kalenteroitu reissu Bellatorin otteluiltaan Irlantiin. Irlantilaisista on ensivierailusta lähtien piirtynyt erityisen hengenheimolainen kuva ja välittynyt voimakas sielunveljekäs yhteys kansojemme välillä.

Dublin on verhoiltu käsin kosketeltavan urheilujuhlan tuntuun, pyhäpuvussaan hän vastaanottaa vierailijat syleillen. Ottelutapahtuma on tuonut mieluisaa kuhinaa kaupunkiin. Kunnollisen urheilufanaatikon tapaan tulee areenalle saapua hyvissä ajoin jotta ehtii nautiskella tunnelmasta ja nähdä koko ottelukortin alusta alkaen. Erityisenä kruununa kyseisessä ottelutapahtumassa on kokea Patrik Pietilän Bellator-debyytti, Patrikin ollessa vasta historian toinen suomalainen kiinnitettynä Bellatorin ottelutapahtumaan.

Audiovisuaalinen kokemus on toteutettu huolella, kortin edetessä ottelu ottelulta tunnelma kohoaa ja yleisön nostatuksesta pidetään huolta. Paikallista väkeä alkaa pakkautua halliin enenevissä määrin ja ennen pitkää onkin aika paikallisen tähden astella häkkiin. Peter ”The Showstopper” Queally kuulutetaan otteluparista ensin siniseen vieraskulmaan Cranberriesin Zombien saattelemana, jolloin koko yleisö puhkeaa hehkumaan syttyen suurella sydämellä ja laulaen mukana. Yleisö mylvii, ulvoo ja velloo kuin pauhaava meri. Sisääntulomusiikki aikanaan lakkaa, mutta yleisö ei hiljene vaan hoilaamme Zombieta myös punaisen kulman kotiottelijan sisääntulokappaleen päälle.

Ottelun kulku on Queallylle armoton, ensimmäisen erän aikana likellä on jopa tuomarin väliintulo ja ottelun keskeytys. Yhteneväisin miettein seuraamme kauhistuneena tuumaten, ettei tämän näin sovi päättyä. Erätauolla Queally saa kasattua itsensä ja kykenee toisen erän aikana muuttamaan ottelun kulun kaivaen mehukkaan voiton. Ratkaisun hetkellä koko yleisö pomppaa ylös halaten ja syleillen ketä tahansa vierestä löytyvää tuntematonta vihamiestenkin muuttuessa välittömästi liittolaisiksi. Raivoraittiista olotilastani huolimatta tunnen oloni huumatuksi kun seuraan hidastetun kauniissa kaaressa liitelevien ilmaan heitettyjen tuoppien lumoavaa laskeutumiskaarta, tuntien samalla kuinka vaatteeni kastuvat olutmerestä. Hämmästyksestä lautasen kokoisiksi laajentuneet silmäni saavat kaverikseen hymyyn kääntyvän suun. Mieletöntä. Yleisöstä oli täysin mahdotonta millään teolla kerätä vihaa niskaansa – vaikka joku olisi riisunut itsensä alasti olisivat kaikki muut vain fiilistelleet hilpeää meininkiä ja liittyneet tekemään samaa. Ystävyys on kuin housuun kuseminen – kaikki sen näkevät mutta vain sinä tunnet sen lämmön.

Toisen kokemuksen purin ottelijan näkökulmasta ja tähän karsinta oli vaikeampi valinta. Urheilu vaatii paljon, mutta antaa takaisin monin kerroin enemmän. Tunnemyrsky on ajoittain vähintäänkin vuoristoradan kaltaista, sieltä kaikkein korkeimmalta aallon harjalta seuraa pudotus mutaisimpiin matalikkoihin josta jälleen noustaan kohisten takaisin. Mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin?

Olin epävarma tienviitoista, urheilijaminäni poti identiteettikriisiä. En tiennyt varmaksi mihin suuntaan lähteä kulkemaan, mutta tiesin etten levottomine jalkoineni kyennyt jäämään paikoilleni. Vuoret kutsuvat ja silloin minun on mentävä. Vähintäänkin tapahtumarikkaan vuoden sisällä oli tapahtunut valtavan paljon asioita kuin pikakelauksella. Tappion myötä isojen panoksien lipuminen kauemmaksi, uusien metodien avulla jälleenrakentuminen entistä paremmaksi, lakkaamaton hinku ottelemaan tarjousten kariutuessa kuitenkin kerta toisensa jälkeen. Jos sinä et muutu, mikään ei muutu.

Noh, kaikki muuttui. Lakkasin etsimästä syitä muualta, tuijotin peiliin ja varmistin, että keskityn niihin asioihin joihin kykenen vaikuttamaan antaen niille kaikkeni. Sivussa penkillä odottelu oli hermoja raastavaa, kun hinku otella loi rauhattomuutta. Kaiken kaaoksen keskeltä löysin kuitenkin rauhan. Kerta toisensa jälkeen toistin itselleni, mitä tahansa tapahtuu, säilytä myönteinen asenne ja ole aina valmis tarttumaan taistoon heti tänään. Juuri tuon sitkeän pitkän odotuksen jälkeen avautunut tilaisuus tavoitella vapaaottelun kärkeä Invicta FC:n leivissä tuntuu euforisen hyvältä, pitkään odotetulta kesäsateelta. Heti ensimmäisestä reissusta lähtien on ollut selkeää rakentaa seikkailusta täysillä elämisen kokemus, nyt olen tullut kotiin.

Mikko Suvanto : MMA Imatran kasvu seurana tämän vuosikymmen aikanan. Oma urani päättyi aikoinaan loukkaantumiseen, sen jälkeen olen keskittynyt pääosin valmennukseen. Olen tehnyt työkseni sitä nyt noin 5-6 v ja se on tällä hetkellä se ykkösjuttu. Panostan siihen kovasti ja parhaimmillaan onkin kahdeksan ryhmän kanssa vedetty lähes 20 jumppaa per viikko. Pääpaino itsellä on lapsissa ja nuorissa, tällä hetkellä heitä on noin 70 nuoren joukko joka treenaa aktiivisesti. Siellä on porukassa kyllä sellaisia timantteja jotka voivat vielä saavuttaa isoja asioita ja se motivoi minua. Takana on useiden vuosien kova työ, oma panostus sekä vankat suhteet paikalliseen tahoihin ovat johtaneet siihen että homma on täällä nyt sillä tasolla millä se on.

Muutamia saavutuksia tässä esiin nostaakseni, mainitaan että olimme nyt neljättä vuotta peräkkäin paras junnu bjj-seura Suomessa. Se työ ja se kaikki panostus mitä siihen on laitettu on aika isoa . Ollaan käyty paljon kisoissa ja lapset ovat pärjänneet todella hyvin. Imatralla asuu se 27 000 ihmistä, niin pidän sitä itse kovana juttuna.

Mitä tätä vuotta miettii, niin Auralan Matin MM-hopeaa U16 vapaottelussa ja Honkasen Miron U21 MM- pronssi päällimmäisenä mielessä. Molempien kanssa tehnyt jo pikku pojasta saakka tehty kovasti työtä, niin heidän saavutuksiin kyllä eläytyy vahvasti ja ne tuntuu todella hyvältä.

Toni Tauru: Mulle on yksi keikka jäänyt hyvin mieleen ja se on ensimmäinen matsi uklkomailla. alusta asti oli selvä että haluan päästä kokeilemaan itseäni ”taksikuskina” vihollisen maaperällä ja siihen tarjoitui mahdollisuus 2012 kun tanskassa toimi vielä royal arena organisaatio. lyötiin homma lukkoon ja lähdettiin reissuun avoimin mielin ja intoa täynnä. mulla oli matka seurana koutsi anssi riittinen, jaakko väyrynen ja tommi marttinen. kaikki sujui hyvin ennen ottelu iltaa, mutta kotiorganisaatio oli ilmeisesti tuumannut että pistetään pientä jäynää suomipojille. Edellisenä päivänä tein haastattelun MMAvikingin kanssa ja silloin multa kysyttiin että huolestuttaako kun ottelen paikallista nousevaa tähteä vastaan kotikentällä ja paperilla hän on vahvempi, en oikein osannut noteerata sitä mitenkään.

Odoteltiin kyydityksiä areenalle ja kello alkoi olemaan melkoisen paljon, viimein kyyti kurvasi pihaan ja päästiin liikkeelle, oltiin jostain syystä ainoat ottelijat ketä ei oltu viety mestoille ajoissa. Mulla oli tässä kohtaa vähän levoton olo että mitäköhän seuraa. tultiin areenalle ja opastettiin suoraan hanskojen hakuun. kysyin että missä saa lämmitellä ja vastaus oli että ei ehdi nyt pitää mennä ottelemaan. no ei hätää, hanskat käteen shortsit jalkaan ja hammassuojat suuhun. Kävelin vierasottelijana ensin häkkiin ja katsoin vastustajan sisääntuloa. siellä olikin itse matchmaker kulmaamassa vastustajaani. tässä kohtaa luin rivien välistä että häviämään ne minut tänne halusi. matsi alkoi ja nyrkkeily taustainen vihu tuli kovaa päälle. otin ihan kivasti osumia ensimmäiset minuutit ja tuntui että turpaahan tässä tulee. Oli pakko ruveta hommiin, eka matsi ulkomailla ja perhe mukana kannustamassa, en saa hävitä. päätin käydä päälle samanlaisella temmolla ja lyöntisarjan päätteeksi korkea polvi osui vihua leukaan. ukko sekaisin ja alasvienti josta päädyin suoraan mounttiin. ehdin vielä antaa muutaman kyynärpään ennenkuin selkä kääntyi ja oli takakuristuksen paikka. Käsi ilmaan, kiitokset yleisölle ja klubille joraamaan. Reissu on mulle jäänyt hyvin mieleen varmaankin juuri kun eka näytön paikka vieraskehässä ja siitä mun hyvä putki alkoi.

Aleksi Toivonen: Palataan kesään 2014. Amatöörien SM-kilpailujen kautta oli raavittu kasaan vapaaottelun ensimmäinen virallinen suomalainen maajoukkue. Matka MM-kilpailuihin lähti Helsinki-Vantaalta ja määränpäänä oli paahtavan kuuma Las Vegas. Jossain vaiheessa siirtymää alettiin arpoa huonekaveria, jonka kanssa kisaviikkoa tultaisiin vietetään. Minulle lähes tuntemattomasta joukkueesta päätin valita arvaten pienimmän pahan, luonnottoman pitkän, myös lahtelaisen Patrik Pietilän. Näin vältyttäisiin varmuudella oudoilta oululaisilta ja läheisyyden kaipuisilta riihimäkeläisiltä. Ennen ensimmäistä ottelupäivää edessä oli pientä painojen kiristelyä ja päätettiin Patrikin kanssa, että lenkille keskelle Vegasia ei varmasti lähdetä. Saunaa tai kylpyammetta ei myöskään löytynyt välittömästä näkökentästä. Tämän seurauksena päädyttiin enemmän MacGyver tyyliseen ratkaisumalliin: kyhättiin kylppäriin oma höyry huone (varoituksena mahdollisuus kosteusvaurioon) ja suolattiin toisiamme pienessä kuumavesi lätäkössä suihkun lattialla… Ja tietysti varjonyrkkeiltiin. Kaiken sähläyksen keskellä päästiin Patun kanssa painoihin, marssittiin seuraavana päivänä rinta rottingilla avauskierroksen otteluihin ja otettiin molemmat oikein kunnolla turpaan. Loppu reissu kului yhdessä masennellen, Las Vegasin buffetpöytiä tuhoten ja tulevaisuutta suunnitellen.

Miksi valitsin paskan kisareissun vuosikymmeneltä, joka sisältää No-Gi euroopanmestaruuksia, vapaaottelun ammattilaisdebyytin, ONE-debyytin ja siirtymisen kokopäiväiseen ammattilaisurheiluun? Vegasissa tajusin, että jos rahkeet riittävät kolmen kuukauden vapaaotteluharjoittelulla edustaa Suomea kansainvälisesti, voin mennä lajissa niin pitkälle kuin haluan, jos panostan hommaan täysillä. Lisäksi mukaan tarttui elinikäinen ystävä Patrik Pietilä. Vaikka reissulla tulikin molemmille selkään se johti 2019 Patrikin Bellator-otteluun ja omaan ONE Championship sopimukseen. Ei ihan paska reissu.

Jesse Urholin : 2x EM kultaa lukkopainissa saattaa olla ehkä se isoin juttu vielä tältä vuosikymmeneltä. Se tunne silloin oli että mustahan vois olla tähän kamppailutouhuun hyvälläkin tasolla ku voitin ekan EM-kullan. Toka vahvisti tunnetta ja ehkä myös löi sinetin sille et homma ei ollu mikää fluke ekal kerral. Haluan kyllä uskoa että ne isoimmat jutut on viel tulossa.

JP Vainikainen: Sain viestin, jossa pyydettiin muistelemaan kulunutta vuosikymmentä ja olisiko siellä jokin erityinen hetki tai muisto minkä haluaisin jakaa. Mietin hetken, jos toisenkin, olisiko jotain erityistä tilannetta tai tapahtumaa, joka nostaa voimakkaasti muistoja pintaan. Muistelossa ei juurikaan tarinan tynkää syntynyt, pääasiassa mieleen nousi kiitollisuus kaikille niille henkilöille, jotka ovat olleet mukana tai mahdollistaneet erittäin itsekkään elämisen urheilulle.

Omat muistot keskittyivät selvästi enemmän ihmisiin ja pidempiin tapahtumiin kuin yksittäisiin hetkiin. Seuraavakin tarina rakentuu harjoitusmatkan ympärille ja Sacramentoon Team Alpha Malen salille. Satuimme Janne Elonen-Kulmalan kanssa erikoiseen aikaan treenaamaan muutamaksi viikoksi salille. Uuden päävalmentajan etsintä oli juuri käynnissä, vaikka kyseistä pestiä sillä hetkellä hoiti tilapäisesti tai koeajalla Martin Kampmann. Kiinnostavampaa seurattavaa paikan päällä ja myös reissun jälkeen tarjosi Duane Ludwigin ja hänen kaikista läheisimmän oppipoikansa T.J. Dillashawn sekä salin omistajan Urijah Faberin väliset jännitteet. Luonnollisesti mitään uutta tai salaista tietoa, ette tästä pääse lukemaan.
Kyseiset muutamat viikot majoituimme yhdessä fighterhousessa, joka siis on joko vierailijoille tai salille muuttaneille treenaajille varattu majoitus. Juuri sillä hetkellä asuintovereissa ei ollut mitään ”erityistä” vaan kyseessä oli enemmän tai vähemmän lahjakkaita ja motivoituneita kamppailijoita. Pienessä tilassa majoituttaessa jopa jurot suomalaiset joutuivat kommunikoimaan tuntemattomille. Vaikka aikaa tuli vietettyä enemmän muiden henkilöiden kanssa, ansaitsee tähän tarinan kerrontaan päästä eräs mukava nuori Ohiosta, joka majoittui samassa talossa. Hän oli hieman aiemmin muuttanut harjoittelemaan salille sekä tekemään itseään tunnetummaksi. Tämän nuoren nimi oli Cody Garbrandt.

Tarina sisältää jopa ärsyttävän paljon tunnettuja nimiä mutta ilman niitä kerronta olisi erittäin ohutta. Suosittelen matkustelua kaikille sen eri muodoissa, osalla reissuilla törmää henkilöihin, joiden tapaamisesta voi kertoa ns. kenelle vaan ja se on aina kiinnostavaa mutta useimmat henkilöt joihin törmää nousevat itselle merkityksellisiksi ja hyviksi muistoiksi mutta eivät tarjoaisi ulkopuoliselle kuulijalle mitään.

Toni Valtonen : Mun matka on ollut pitkä ja kivinen, tarinat niiltä reissuilta ei taida sopia nuorempien lukijoiden silmille. Sanotaanko näin että huippuhetki on ollut koko tää tähänastinen mitä oon saanut tehdä. Katsotaan mielenkiinnolla mitä seuraavat 10-vuotta tuo mukanaan”

Juho Valamaa : Kamppailuhommista lempi muisto on matsi Superior Challengessa 2017 ja voitto siellä. Oli kiva tappio alla ja hyvä vastustaja vastassa. Matsissa kaikki meni lähes kokonaan suunnitelman mukaan ja lopetuksella voitto. Lisää fiilistä otteluun toi ruotsalaisten buuaminen ja täysi hiljaisuus ottelun jälkeen. Haastattelukin jätettiin kokonaan välistä.

Edward Walls : Mun ehoton parhain hetki tän vuoden puolella on tuo viimosen matsin voitto ja tavalla jolla kukaan ei osannu kuvitella. Pari peräkkäisen tappion jälkeen joita en ole todellakaan hyväksynyt häviöksi ja ne kirpaisee vielä persettä, sillä olisin kirjanpidon mukaan nyt 8 matsin voittoputkessa. Kummitus mikä pyörii siellä pääkopassa pahasti koska tiesin olevani ottelijana ja teknisenä osaajana parempi. Ennen tuota viimosta matsia päässä kummitteli ja jouduin käymää erilaisia ajatuksia läpi. Pystynkö enää luottaamaan matseja tuomareiden käsiin? onko se riski joka kannattaisi edes ottaa? vai mennäänkö matsissa vaan sata lajissa ja yritetään lopettaa matsia hinnalla millä hyvänsä ja häviää matsin sillä että kunto loppuu kun kaikki energiat on käytetty siihen kaverin väkisin lopettamiseen?. Sitten välähti se Jorge Masvidal mieleen ja hänen haastattelu jossa hän kävi itsekin näitä ajatuksia läpi. Lopputulos oli että olkoon tilanne mikä tahansa, paini, pysty tai matto niin uhataan lopetuksella ja varmistetaan että äijät siunataan ennen tuomiokirkolle saapumista ja jos ottelu menee täyteen aikaan niin se kohdellaan melkeenpä häviönä.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.